Selkeään tietotekstiin tarvitaan sekä vankkaa asiantuntemusta että taitoa kertoa. Ne eivät aina löydy samasta päästä. Siksi yhteistyössä on voimaa.
Kun toimittaja kirjoittaa vaikeista tai monimutkaisista tiedeaiheista, hän ei yleensä pärjää yksin. Tutkijoita ja asiantuntijoita tarvitaan selittämään tuloksia, avaamaan näkemyksiään ja kommentoimaan tulkintoja.
Entä sitten, kun tutkijan tai asiantuntijatyön tekijän pitäisi tuottaa omasta aihealueestaan suurelle yleisölle kirja, yhteenveto tai raportti? Hänelle voi vastavuoroisesti olla apua toimittajan näkemyksestä.
On toki eksperttejä, jotka yleistajuistavat tietämystään taitavasti ja kirjoittavat elävästi. Usein oman alan sanastolle kuitenkin sokeutuu. Lukijoiden pohjatietoja ja tarpeita voi olla vaikea arvioida. Silloin tekstiä kannattaa käydä läpi yhdessä ammattikirjoittajan kanssa.
Tarkkoja faktoja, oikeita tulkintoja
Olen toimittajana kirjoittanut tieteestä sekä äärimmäisen lyhyesti ja kepeällä otteella että pitkästi, tutkimustietoon nojaavan tietokirjan mitassa. Molemmissa on vaikeutensa.
Kun tutkimus on pakko pusertaa lehtijutussa pariin lauseeseen, tulee väistämättä vedettyä mutkia suoriksi. Kirjassa taas tilaa piisaa, mutta mitä laveammin ryhtyy avaamaan tietoa ja sen merkitystä arjessa, sitä varmempi on oltava kyvystään tulkita sitä. Kevyt anekdootti ei välttämättä tule vielä väittäneeksi mitään kohtalokasta maailmasta, mutta tietokirjassa keskeiseksi tukipilariksi nostettu teoria saa jo isomman painoarvon.
Vaatiikin laajaa aiheen tuntemusta, jotta osaa arvioida tutkimuksia ja suhteuttaa niitä muuhun aineistoon. Ilman kokonaiskuvaa eri puolilta poimitut tiedonjyvät jäävät irrallisiksi tai yhdistyvät pahimmillaan harhaanjohtavasti.
Se, että toimittaja on perehtynyt johonkin aiheeseen, ei vielä merkitse tuota syvällistä asiantuntijuutta. Toimittaja on tiedonhankinnan ja -välittämisen ammattilainen, mutta työssään aina riippuvainen luotettavista lähteistä ja avuliaista asiantuntijoista. Nöyryys on paikallaan, vaikka aihe olisi miten sydäntä lähellä.
Kun kirjoitimme kollegani kanssa kirjaa lasten stressistä, kyseenalaistimme tämän tästä sen, miten ja mitä uskallamme sanoa, vaikka kasvatusasioita tunsimmekin. Mitä useampi asiantuntija vahvisti samansuuntaisen tulkinnan tai neuvon tai antoi esilukijana kiittävää palautetta, sitä turvallisemmalta tuntui: olimme ainakin oikeilla jäljillä.
Entä lukija?
Populaaria tietotekstiä ei tietenkään kirjoiteta ensisijaisesti miellyttämään asiantuntijoita – tai asiantuntijakirjoittajan tapauksessa kollegoita – vaan lukijoille. Laajaa yleisöä puhuteltaessa on muotoiltava asioita yksinkertaisemmin kuin tutkija usein mielellään tekisi. Tieteen yleistajuistaminen onkin aina kahden tavoitteen välillä tasapainottelua: on oltava selkeä, mutta tosiasioita ei saa vääristää oikomalla liikaa.
Ja mitä vaikeampi aihe, sitä tärkeämpää on varmistaa, että edes itse ymmärtää, mitä kirjoittaa. Muuten ei ymmärrä lukijakaan.
Tämä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei sitä aina ole. Kirjoittaja voi herkästi ajautua toistamaan asiantuntijan ilmaisuja, ja asiantuntija voi kuitata tekstin hyväksi, vaikka maallikko ei saisi siitä irti mitään. Eri aloilla on myös fraaseja ja totuuksia, jotka kopioituvat tekstistä toiseen ilman, että on pysähdytty miettimään, mitä ne oikeastaan tarkoittavat.
Nuorena epävarmana toimittajana kahlasin usein etukäteen läpi mahdollisimman paljon taustatietoa, jotta pystyisin haastattelussa käyttämään oikeita termejä ja esittämään fiksumpaa kuin olinkaan. Valmistautuminen on aina hyväksi, mutta muuten moinen teeskentely on pöljää. Harva asiantuntija ärsyyntyy tyhmistä kysymyksistä. On kaikkien etu, että tekstiin päätyy olennaista ja oikeaa tietoa, joka avautuu asiaan perehtymättömällekin.
Parasta jälkeä syntyy, kun tutkittu tieto, laaja näkemys ja taito kertoa yhdistyvät. Siihen tarvitaan eri taustoista tulevien ihmisten yhteistyötä.
